Saari on yksin syyllinen

Nämä kolme tapausta - Myyrmanni oli ensimmäinen -
eivät vastaa stereotyyppisiä vastauksia yhteiskunnan ja syrjäytyneiden pahoinvoinnista, joita tapausten jälkeen heti ilmestyi mediaan.
Meillä on kaikilla valmiita vastauksia. Siis sellaisia vastauksia, jotka ilman hätkähdyttäviä tapauksiakin ovat valmiina mielissämme.
Niissä on pohjana kunkin oma kokemushistoria, elämänkatsomus, opitut teoriat, ja mistä me nyt yleensä muodostammekaan käsityksiämme. Kun jotain merkitttävää tapahtuu, ponnahtavat nuo valmiit vastausmallit ja asenteet heti esiin.

Seurauksena on hetken kestävä yleinen paatoskaaos, johon en ole erityisemmin ihastunut. Suuronnettomuudet ikään kuin puolilihavoivat puheemme. Se, joka ennestään pelkää muutosta ja on arvokonservatiivinen, muuttuu hetkessä entistä ankarammin nykyaikaa pelkääväksi ja se, joka vihaa ennestääkin on katkera kirkolle ja papistolle, vihaa sitä jonkin aikaa entistä
vakuuttuneemmin. Kaikille meille on yhteistä eräänlainen 'mitä minä sanoin'-ilmiö.

Pauli Aalto-Setä siis kategorisoi, että Matti Saari on yhteisössämme kirjaimellisesti saari eikä sanonta
'Yksikään ihminen ei ole saari' voi pitää ainakaan näin yksiselitteisen ja itseisarvolisen pahuuden kohdalla paikkaansa.

Tietenkin on totta, että Matti Saari on, ellei hänellä ole rikostovereita tai ellei hän ole ollut syyntakeeton, yksiselitteisesti juridisesti yksin syyllinen. Tätä itsestäänselviötä ei olisi edes tarvinnut sanoa,ellei Aalto-Setälä tarkoitakin itse asiassa vastuuta?

Jos näin, niin mielestäni voi kyllä kysyä, onko hän asiassa ainoa vastuullinen? Syyllisyys de juro ja vastuullisuus pro facto kun ovat
hieman eri asioita, olemmehan kaikki oikeasti sekä synnynnäisyytemme että ympäristömme tuotteita ja elämme vuorovaikutussuhteissa, missä kaikki vaikuttaa oikeasti kaikkeen, olkoot atractorit miten outoja hyvänsä.

Nyt sattuneista kauheuksista järkyttynyt yhteiskuntamme ryhtyy Vanhasen ja Aalto-Setälän
suilla ymmärrettävään itsepuolustukseen: Kyseessä on vain ja ainoastaan satunaisten yksilöiden satunnainen yhteiskunnallisesta kontekstista irrallinen pahuus, ja koska rikolliset ovat kuolleet,eikä heitä voi rangaista, mitään ei tarvitse tehdä. Voidaan huokaista helpotuksesta: 'Valtakunnassa kaikki hyvin!'.
Siis kun yhteiskunnassa kaikki on muuten hyvin
ei mitään erityistä tarvitse tehdä eikä esim. ns. rakenteellisella väkivallalla, median tyrkylle tarjoilemalla mallikäyttäytymisellä tai erityisen hyvin nuorille läpimarkkinoidulla viinalla ole ollut asiaan mitään osuutta. Niin 'oluenharrastaja' Saari kuin olikin ja juottolassa edellisenkin illan viettänyt. Näin markkinatalousmiehet voivat huokaista helpotuksesta: yksittäistä rikollisuutta vain.

Mutta näin kristillisellä palstalla voisi kyllä kysyä, että mikäli kausaalisuutta ei olisi, miten pieni lapsi kehittyisi niin, ettei hänen valintansa milloinkaan derminoidu a) perisyntiin b) mihin tahansa synnynnäiseen ominaisuuteen kuten geeneihin c) mihinkään itsensä ulkopuolisiin tekijöihin?

Jos rehellisesti vastaa ja asiaa pohtii, huomaa, ettei persoonallisuuden kehittymiseen jää mitään, mikä olisi kohtien a, b, c ulkopuolella.

Tietysti olemme juridisesti vastuussa tekemisistämme enkä sitä yritä sinänsä mitenkään vähätellä. Tätä juridista vastuuta on hienosti analysoinut filosofi Maija-Riitta Ollila kirjassaan 'Moraalin tuolla puolen'. Hän kiinnittää huomiota mm. siihen paradoksiin, että saadakseen ihmisen juridisesti vastuuseen, on yhteiskunnan usein pakko leikata raa'asti ja epäoikeudenmukaisesti kausaaliketjuja poikki. Juridinen vastaaminen ei aina siis ole sama kuin vanhurskauden toteutuminen.

Jumalan luomistyön seuraukset pannaan vain ihmisen ja yksilön syyksi vaikka pohjimmainen causa on Jumala itse, jos nyt olemassa on ja on sellainen miksi kristityt hänet mahdollisimman objektiivisesti määrittelevät, ja joka on tehnyt sitä, mitä kristityt väittävät eli luonut maailman, saatanan ja ihmisen.
Valitusvirsien kirjoitaja on huomannut tämän lausuessaan: 'Korkeiman eikö suusta muodostu sekä hyvä että paha'.

Aalto-Setälä puhuu asiaa.Tämänkaltaisia hirviö tekoja ei ehkäistä ymmärtämällä.Ampujahan oli ihmishirviö, raukkamaisuuden huipentuma.Median olisi tuotava tämä julki,niinkuin myös pappien olisi kerrottava mikä on tälläisten tekojen palkka.
Vaan kaikki haluaisivat ymmärtää tekijää ja näin tahtomattaankin jopa yllyttää joitakin uusiin hirviö tekoihin.

Juridisesti Saari on siis syyllinen. Mutta ihmisyyden ja inhimillisyyden kannalta me olemme kaikki syyllisiä. Syntipukkiin on ihmiskunta aina ulkoistanut pahuuden, jotta sitä ei tarvitsisi nähdä itsessä. Kaikella on syynsä, pahimmallakin rikoksella. Jos sen näkee, voi ymmärtää ihmistä, vaikka ei voi hyväksyä hänen tekemäänsä rikosta. Viime kädessä jokainen rikollinen on oman elämänsä uhri. Kun sen ymmärtää, voi hänessäkin nähdä ihmisen kasvot, ei hirviön. Pahimmallakin rikollisella on joku, joka rakastaa häntä - usein se on äiti, joka muistaa sen viattoman pienen lapsen, joka siellä syvällä sisimmässä edelleen asuu, mutta pahuus on peittänyt sen alleen. Ei ole olemassa mitään pahuutta ilman hyvyyttä. Paha on pahaa vain hyvyyttä vasten. Jokaisessa asuu tuo alkuhyvyys ja vain rakkaus voi kutsua sen esiin. Amerikkalainen katolinen nunna Helen Prejean on mielestäni kirkkaimmin sen oivaltanut työskennellessään kuolemaantuomittujen murhaajien ja raiskaajien parissa. Hän näki heissä ihmisen kasvot - ja sai heidät katumaan, itkemään ja tunnustamaan - mitä mikään kovistelu ei olisi saanut aikaan. Hän näki ne onnettomat olosuhteet, päähänpotkimiset, kiusaamiset ja kaiken, mikä oli kasvannut kaoottisen vihan, mikä lopulta purkautui rikoksena.
Voin vain kuvitella, miltä Matti Saaresta on tuntunut, kun häntä on koulukiusattu ja syljetty kasvoihin - mikä häpäisy! - niin että hänen piti paeta koulusta kotiin... kertoiko hän siitä kellekään ja yritettiinkö edes auttaa häntä, en tiedä. Mutta ymmärrän, että kun viha patoutuu vuosikausia ja malli on internetissä kaikkeen mahdolliseen pahuuteen ja väkivaltaan, niin 'ratkaisu' löytyy... Minun sydämeni itkee, kun mietin, mitä kirkasotsaisen pienen pojan päässä on tapahtunut, mitä hän on kärsinyt ja kukaan ei ole välittänyt... ja mitä käsittämätöntä surua tuntee nyt hänen äitinsä, joka muistaa poikansa pienenä ja viattomana ja nyt on hänenkin maailmanmsa räjähtänyt kappaleiksi. En voi muuta kuin toivoa ja rukoilla, että hänen äitinsä (ja isänsä) ja veljensä jaksaisivat löytää vielä elämän mielen. Matti Saari ei ollut hirviö. Hän oli pelosta sairastunut, nurkkaan ajettu nuori mies,jolla on ihmisen kasvot.

Pauli Aalto-Setälä sinä todella ajttelet hyvin mustavalkoisesti. Jos olet (toimittaja), (toimitusjohtaja) eikö sinun pitäisi mennä uudelleen koulutukseen. Tämä sinun esitys ei vaadi kovin syvällistä eikä älykästä pohdintaa. Älä ota kantaa tällaisiin asioihin kun et asiasta juuri ymmärrä. 'Älkää tuomitko, sillä millä tuomiolla te tuomitsette sillä teidät tuomitaan. 'Kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla' ja kaikkien on kaikkialla tehtävä ensin omista synneistään parannus. Ei tällaisia tekoja kukaan hyväksy, mutta ihminen meidän täytyy hyväksyä.

Teemu Kakkuri kommentoi aivan asiallisesti Setälän äärellä.
Tälläiset traagiset tapaukset tuovat esiin pelkistetyt ja stereotyyppiset selitysyrityksemme.

Joku pyrkii siirtämään vastuu kokonaan hirmuteon tekijälle.
Toinen selittää kaiken ympäristöstä johtuvaksi ja päätyy säälittelemään hirmuteon tekijää.
Kolmas katsoo, että kaikkivaltias Jumala on lopulta vastuullinen kaikesta pahasta.

Näin ihminen on osoittanut pienessä kehässä rationalistisen itsepetoksensa. Tämä näyttää toteutuneen jo näissäkin tähän asti lähetetyissä kommenteissa.

Ymmärtääkseni klassisen kristillisen ihmis- ja jumalakäsityksen mukaan pahuuden ongelmaa ei voi rationalisoida auki.

1)Ihminen on kokonaan vastuullinen teoistaan.
2) Ympäristö on kokonaan vastuullinen ja todellisesti vaikuttava tekijä.
3) Jumala on kaiken luojana kaikkivaltias, mutta samalla kaikessa kärsimyksessä mukana elävä persoona.
Jumala ei aina estä ihmisen pahuutta, mutta lupaa olla aina ja kaikkialla nostamassa, kantamassa ja viemässä perille: Ne, jotka häntä rakastavat.

Kristillinen todellisuudenkäistys ei ole ymmärryskykymme mukainen. Se ylittää inhimillisen logiikan. Se ei ole kuitenkaan järjen vastainen.

Jumala vie meidät kärsimykseen ja kuolemaan, mutta hän elää tuon kaiken meidän kanssamme Pyhässä Hengessä ja Jeesuksen esimerkissä edeltä kulkijana. Tätä tarkoittaa Kristuksen seuraaminen tässä maailmassa.

Jumalan kaikkivaltius ei poista kärsimystä, vaan vie sen läpi. Tämä ylittää ymmärryksemme olematta silti Jumalan kaikkivaltiuden vastaista.

Meidän tulee ottaa moninainen vastuu itsestämme ja ihmisen osastamme luomakunnassa. Rehellinen vastuun kantaminen johtaa vaikeuksiin tässä itsekkyyteen langenneessa maailmassa.

Tämä on ristin tie & salaisuus. Se on kuoleman tuoksu niille, jotka kadotukseen joutuvat, mutta elämän tuoksu niille, jotka pelastuvat (2.Kor.2:16). Jeesus ei kutsu ulkoiseen menestykseen, vaan oikeuden puolustamiseen ja itsensä antamiseen oikeuden puolesta. Tämä voi syvimmällä mahdollisella tavalla toteutua vain Jumala-keskeisen maailmankatsomuksen todeksi elämällä. Uskoa ei voi ulkoistaa erilliseksi saarekkeeksi, tai tasaveroiseksi keskustelukumppaniksi rationalististen inhillisten maailmankatsomusten rinnalle.

Tässäkin uskon ratkaisun asiassa Jumala antaa ja lahjoittaa kaiken ratkaisuun tarvittavan sovituksen, voiman ja rohkeuden. Jumala ei kuitenkaan pelasta ketään väkisin. Ihmiselle jää mahdollisuus torjua ristin armo.

Pahuutensa ja itsekkyytensä ongelman äärellä Matti Saari ja Manu Ryösö seisovat yhtä lailla vastuullisina omista teoistaan.

Meille kaikille kuuluu sama kysymys: Ketä käymme palvelemaan? Itseämme vai Jumalaa?

Meidän kaikkien kohdalla itsekeskeinen maailmankatsomus ei synnytä yhtä syvän mustalta näyttävää pimeyttä kuin Matti Saaren kohdalla.

Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan meillä kenelläkään ei ole kuitenkaan valoa itsessämme. Kaikki me kuljemme pimeää yötä kohti, jos emme käänny Kristuksen valon suuntaan.

Manu Ryösö kirjoitti:
'Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan meillä kenelläkään ei ole kuitenkaan valoa itsessämme. Kaikki me kuljemme pimeää yötä kohti, jos emme käänny Kristuksen valon suuntaan.'

Olen jo aiemmin kysellyt Soili Juntumaalta hänen kirjoituksissaan ilmenevän ihmiskäsityksen perusteita ja niiden sopivuutta luterilaiseen syntikäsitykseen. Hän ei ole ehtinyt vastata. Jälleen, edellä olevassa kommentissa, esiintyy tuo ajatus perimmäisestä hyvästä, joka ihmisessä olisi.

Ryösö tarttuu oleelliseen. Suurimman syntisen ja ylevimmän lähimmäisen etsimisen sijasta pitäisi pureutua siihen, mitä seuraa kahden vastakkaisen ihmiskäsityksen pohjalle rakentamisesta.

'Jumalan kaikkivaltius ei poista kärsimystä, vaan vie sen läpi. Tämä ylittää ymmärryksemme olematta silti Jumalan kaikkivaltiuden vastaista.'

Ei ongelma ole tuossa van siinä,että jos lauseesi lisätään Jumalle annettu epitetti rakkaus, tulee virkkeestäsi mieletön. Teodokian eli viattoman kärsimyksen ongelma on opetuksessa samanaikaisesta Kaikkivaltiudesta ja rakkaudesta.

Minua lohduttaa ajatus siitä että vaikka Saari vältti maallisen tuomioistuimen niin taivaallista tuomioistuinta hän ei vältä.Nyt varmaan joku väittää että mistään synneistä ei joudu helvettiin,niinkuin joku Pappi väitti muutamia vuosia sitten.Voisi myös väittää että 50-luvulla,60-luvulla,70-luvulla,ja 80-luvulla kiusattiin&härnättiin suurta osaa koululaisista.Oliko joukkoteurastuksia? Puolustelematta koulukiusaamisia voi sanoa että kymmeniätuhansia on kiusattu ilman että he ovat tappaneet ketään.Vaan niinhän näissä karmeuksissa yleensä aina käy että viattomat uhrit unohdetaan ja teurastajaa säälitellään.

Oikein kirjoititte. Ei syyllisyyttä pidä siirtää pois rikoksen tekijältä. Kyllä Auvinen ja Saari ovat syyllisiä rikoksiinsa. Molempien tapauksessa on tullut esiin heidän vihan ajatuksensa toisia ihmisiä kohtaa.

Usein kysytään "Miksi Jumala sallii kaiken pahan maailmassa?" Ei Jumala salli pahaa, ei edes pahoja ajatuksia. Jeesus sanoo selvästi vuorisaarnassa että "...jokainen joka on vihoissaan veljelleen..." eli ajattelee pahaa toisesta ihmisestä, "...on ansainnut oikeuden tuomion ja jokainen joka sanoo veljelleen Sinä hölmö..." eli arvostelee toista tai peräti "...sanoo Sinä hullu... " eli syyttää toista "...on ansainnut helvetin tulen...".

Jokainen voi mennä itseensä ja todeta että paha syntyy maailmaan siitä että minä sallin itselleni pahat ajatukset toista ihmistä kohtaan. Pahat ajatukset synnyttävät pahoja sanoja ja pahat sanat edelleen pahoja tekoja. Auvisen ja Saaren kohdalla tämä pahojen ajatusten viljeleminen ja niiden lausuminen internet yhteisöissä toisista ihmisistä ja ihmiskunnasta johtivat traagisiin rikoksiin. Samalla lailla pahojen ajatusten viljeleminen juutalaisia kohtaan eurooppalaisessa kulttuurissa johti holokaustiin. Pyhä Henki vetäytyy pois pahojen ajatusten täyttämästä mielestä ja ihmismieleen syntyy sokea tuhovoima joka saa aikaan hirvittäviä tekoja.

Tällaisten tragedioiden kohdalla kysymme siis "Miksi Jumala sallii pahan" Mutta kun minä vihaan, valehtelen tai panettelen ajatuksissa tai sanoissa en kysy itseltäni "Miksi minä sallin itselleni pahuuden" tai "Miksi Jumala sallii käyttäytyä siten kuin teen?" Mitä sitten jos Jumala ei sallisi minulle pahoja ajatuksia, sen voi lukea vuorisaarnasta miten siinä kävisi. Kun sitten joku lähimmäinen huomauta minulle ajatuksistani, sanoistani tai teoistani että ne ovat pahat, kadunko niitä? En vaan vetoan siihen että toinen sanoi tai ensin niin tai uskottelen tekeväni oikein tai että kaikkihan niin tekevät.

Kristityn todellista askeesia ja paastoa arkipäivässä on torjua pahat ajatukset itseä tai toisia ihmisiä kohtaan. Pahat ajatukset tunkevat mieleen mutta aina kun ne tunnistaa ne voi torjua. Jos ei muuten käyttämällä skeema-igumeni Johanneksen tapaa, katsomalla mielessään Kristuksen ristiä ja lausumalla mielessään Jeesuksen rukousta.

'Oikein kirjoititte. Ei syyllisyyttä pidä siirtää pois rikoksen tekijältä.'

Mitä ihmettä tarkoitat? Kuka, koska ja missä ja kenen toimesta juridinen syy on siirerty pois rikoksen todetulta tekijältä?

Yritä ymmärtää,että rikollisen juridinen syyllisyys ja rikoksen tekoon johtaneet syyt ovat kaksi eri asiaa. Jälkimäisiä on välttämätön analysoida,jotta rikoksia voidaan tulevaisuudessa mahdolisimman hyvin ehkäistä.

Kristillinen ihmiskäsitys lähtee siitä, että jokainen ihminen on arvokas, Jumalan luoma ja lunastama täydellinen ihminen. Kuitenkin syntiinlankeemuksen seurauksensa jokaisessa ihmisessä on myös mahdollisuus kaikkeen pahaan. Me teemme pahaa tahtoen tai tahtomattamme, tietäen tai tietämättämme (niinkuin ortodoksit asian ilmaisevat) Se ei kuitenkaan poista sitä Jumalan kuvan kaltaisuutta = hyvyyttä, joka myös on jokaisessa ihmisessä lähtökohtaisesti. Jeesus näki pahimmassakin syntisessä tuon hyvyyden, Jumalan kuvan. Siksi jokaista ihmistä on kohdeltava kuin Kristusta. 'Minkä olette tehneet yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette tehneet minulle..' Se, miten kohtelemme lähimmäisiämme, paljastaa siis todellisen uskomme ja sen toteutuuko siinä se, että rakastaa lähimmäistään KUIN itseään. Siinä on minun kristillinen ihmiskuvani, jota nimimerkki CCC peräsi. Vastaan muuten mieluimmin niille, jotka esiintyvät omalla nimellään - samoin kuin itsekin teen. Silloin olemme samalla viivalla.

Jatkan vielä vastaustasi nimimerkille CCC (???). Luterilainen ihmiskäsityshän on kiteytetty sanoihin: simul iustus et peccator= yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen. Elämän ja uskon paradoksaalisuus on käsittämötön, mutta evankeliumin sanoma on hyvä sanoma meille kaikille syntisille. Jeesuksen sovitustyön tähden me saamme uskoa, että kaikki on anteeksiannettu. Vähintäänkin jokaviikkoisessa messussa saamme avata sydämemme Herrallemme, tunnustaa syntimme ja kuulla synninpäästön. Sen jälkeen meidät on kutsuttu elämään siinä sydämen levossa ja rauhassa, minkä Jeesus on luvannut meille antaa. Jeesuksen suhtautuminen syntisiin ihmisiin oli arvostava, aito ja rakastava. 'Aidosti syntisiä' hän ei tuominnut, vaan rakasti ja jopa viihtyi heidän seurassaan. Sen sijaan teeskentelevät 'hyvät ihmiset' hän tuomitsi - tosin seurusteli myös heidän kanssaan.
Kaikkia hän oli valmis armahtamaan, mutta monet torjuivat sen.
Vaikka olemme syntisiä, päällimmäiseksi jää armo ja rakkaus. 'Suurin niistä on rakkaus.'

Kysymys pahan ongelmasta on eräs maailmankatsomusten vaikeimpia asioita. Tätä probleemia on pyritty ratkomaan lähes kaikissa inhimillisissä 'ismeissä'. Käsittääkseni aina on tullut lyötyä päätä seinään. Tässä keskustelusarhjassa on ilmennyt kaksi kysymystä, joihin on mielestäni syytä kommentoida.

Ensimmäiseksi kommentoi Seppo Heinoselle, joka pohti Jumalan kaikkivaltiuden ja rakkauden probleemia: Hän arvioi aiempaa kommenttiani seuraavasti:

Aiempi kommenttini:'Jumalan kaikkivaltius ei poista kärsimystä, vaan vie sen läpi. Tämä ylittää ymmärryksemme olematta silti Jumalan kaikkivaltiuden vastaista.'

Heinolan kommentti: Ei ongelma ole tuossa van siinä,että jos lauseesi lisätään Jumalle annettu epitetti rakkaus, tulee virkkeestäsi mieletön. Teodokian eli viattoman kärsimyksen ongelma on opetuksessa samanaikaisesta Kaikkivaltiudesta ja rakkaudesta.

Vastaan Heinolalle:
Ei kärsimyksen läpi kulkevaa kristityn polkua tarvitse ajatella yksitasoisesti Jumalan rakkauden kanssa ristiriidassa olevaksi. Monet kristityt todistavat sen puolesta, että jouduttuaan kulkemaan ns. Kristuksen askelissa eli monen inhimillisen kärsimyksen kautta, Jumalan rakkaus & voima on tullut heille rakkaaksi ja läheiseksi. En toki väitä, että jokainen kärsimys 'jalostaisi', tai mahtuisi kokemusperäiseen ymmärrykseemme. En voi kuitenkaan mitätöidä lukemattomien kristittyjen marttyyrien todistusta Jumalan voimasta ja rakkaudesta juuri kärsimyksen keskellä, sen läpi kulkiessa. Jumalan kaikkivaltius ja rakkaus eivät näytä olevan yksiselitteisesti toisiinsa nähden ristiriidassa kärsimyksen ongelman keskellä.

Toisen kommentin heitän Soili Juntumaan teologiaa kohtaan:

Juntumaa kirjoittaa:
Luterilainen ihmiskäsityshän on kiteytetty sanoihin: simul iustus et peccator= yhtä aikaa vanhurskas ja syntinen. Elämän ja uskon paradoksaalisuus on käsittämötön, mutta evankeliumin sanoma on hyvä sanoma meille kaikille syntisille. Jeesuksen sovitustyön tähden me saamme uskoa, että kaikki on anteeksiannettu. Vähintäänkin jokaviikkoisessa messussa saamme avata sydämemme Herrallemme, tunnustaa syntimme ja kuulla synninpäästön. Sen jälkeen meidät on kutsuttu elämään siinä sydämen levossa ja rauhassa, minkä Jeesus on luvannut meille antaa. Jeesuksen suhtautuminen syntisiin ihmisiin oli arvostava, aito ja rakastava. 'Aidosti syntisiä' hän ei tuominnut, vaan rakasti ja jopa viihtyi heidän seurassaan.

Kommenttini: Et tavoita täysin Juntumaan pointtia ihmisen vastuun ja luterilaisen ihmiskäsityksen suhteesta. Käsittääkseni nykyluterilainen 'käytännöllinen teologia' on kuitenkin ajautunut pahasti harhaan juuri tuossa 'yhtäaikaa syntinen ja vanhurskas' -sovelluksessaan.

Olen huomannut, että armoa julistetaan ns. karvoihin katsomatta, summassa. Ihmisen vastuu omien tekojen äärellä häivytetään eri tavoin:
1)joko psylologisoiden se ympäristön vastuuksi,
2) tai sitten suostumalla eräänlaiseen stoalaiseen apatiaan. Tällä tarkoitan inhorealaistista ajatusta eräänlaisesta itsekkyyden tasapainosta. Tässä ajattelussa jokainen on yhtälailla syntinen ja olennaista vastuullisuutta on asettaa itsekkäät tarpeemme tasapainoon toisiinsa nähden. Kristillinen kuorrutus tälle 'kehityspsykologiselle humanismille' saadaan ajatuksesta 'kaikkihan me olemme syntisiä' (jotka sitten luetaan mekaanisesti vanhurskaiksi sakraalein & korkeakirkollisin asetussanoin).

Käsittääkseni klassinen juutalais-kristillinen usko suhtautuu yhtäaikaisen syntisyyden ja vanhurskauden ajatukseen eri tavoin kuin edellä karrikoidut esimerkit. - Aito kristinusko ei mitätöi ihmisen vastuuta. Jumala ei ainoastaan lue syntistä vanhurskaaksi, vaan myös tekee vanhurskaaksi (pyhittää). Eräät itseään puhdasoppisina luterilaisina pitävät torjuvat pyhityksen argumentilla: 'en koskaan tule paremmaksi'.

Jos ajatellaan yksitasoisen rationalistisesti, kristitty ei todella tule itsessään paremmaksi ihmiseksi. Tämän ei pitäisi kuitenkaan tarkoittaa vastuullisen toiminnan väheksymistä.

Itse ymmärrän, että pyhitys on ihmisen omien mahdollisuuksien riisumista. Se on oman syntisyyden tiedostavaa syvenemistä ja Pyhän Hengebn mahdollisuuksien kasvamista. Se on nisunjyvän tie: minun tulee vähetä, Hänen tulee kasvaa. Tämä prosessi tapahtuu Kristuksen seuraamisen kautta. Kristus vie meidät itsekkäitä inhimillisiä tarpeitamme loukkaaviin tilanteisiin. Niiden äärellä hän kysyy: Tahdotko kulkea tästä minun askelissani läpi? Samalla Kristus lupaa: Annan sinulle Pyhän Hengen kautta kaiken tarvittavan voiman ja rohkeuden, vaikka riisunkin sinut omasta voimastasi. - Ihmiselle jää mahdolllisuus torjua Kristuksen kutsu.

Kun puhutaan samaan aikaan 'syntisestä ja vanhurskaaksi luetusta' kristitystä, tulisi samalla puhua edellä mainitusta ihmisen vastuusta. Me voimme torjua Kristuksen seuraamisen mahdollisuuden. Silloin siirrymme pois Kristuksen lahjavanhurskauden piiristä ja joudumme tuomion alle. Emme voi (luterilaisinakaan) kristittyinä opettaa, että 'kaikki pääsevät taivaaseen'. Taivaaseen kulkee kaita tie, tie Kristuksen askelissa.

Soili Juntumaalle, luulen olevani taas samaa mieltä kanssasi. Uskon, että jokainen ihminen on pohjimmiltaan hyvä. Kaikissa meissä on valmius kaikkeen pahaan ja niin me itse, kuin ympäristömmekin, piirtää sen pahan,jota teemme. Ei ole hyviä ja pahoja. En myöskään ajattele pahan olevan jumalallista koettelua (kuten Jobilla) tai rangaistusta (Sodoma ja Gomorra) vaan ihmisen väärien valintojen seurausta. Meille annettiin vapaus valita, ja valitettavan usein valitsemme väärin. Väärät valintamme eivät tee meistä pahoja, mutta tekomme voivat sitä kyllä olla. Saaren teko oli paha ja hän oli siihen syyllinen, mutta vastuussa hän ei ollut yksin. Vastuussa olemme me kaikki, koska jätämme ihmisen niin yksin ja niin heitteille, että hänen epätoivonsa ja vihansa kasvavat tuollaisiin mittasuhteisiin. Ja Soili Juntumaalle vielä. Kirjoittaisin mieluiten omalla nimelläni, mutten uskalla, koska näissä keskusteluissa kerron itsestäni asioita, joita en uskalla kertoa avoimesti edes kaikille läheisilleni. En siksi, että häpeäisin niitä, vaan siksi, että pelkään vihaa ja pettymystä, sitä, ettei minua ymmärretä, eikä hyväksytä. Se on surullista, se on rankkaa ja toivon, ettei se ole ikuista. Mutta niin kauan kuin on näin, kirjoitan nimimerkin takaa. Pahoitteluni siitä, olisin mielelläni samaa mieltä kanssasi aivan omalla nimelläni. T.Valha

Soili Juntumaa,
kiitos että vastasit nimimerkkisyydestäni huolimatta! Hieno juttu.
Vastauksesi selventävät minulle ajatteluasi, toisaalta tuovat uusia kysymysmerkkejä. Listaan tiivistellen +merkiten kohdat, jotka lämmittivät ja ?merkiten ne, jotka hämmensivät.

+jokainen ihminen on arvokas, Jumalan luoma ja lunastama
+se, miten kohtelemme lähimmäisiämme, paljastaa todellisen uskomme
+messussa saamme...tunnustaa syntimme ja kuulla synninpäästön

?'syntiinlankeemuksen seurauksena jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus kaikkeen pahaan' - Vain mahdollisuusko? Eikö olekaan niin, että syntiinlankeemus turmeli ihmisessä olevan hyvän, niin että tekomme ovat inhimillistä hyvääkin aiheuttaessaan synnin vääristämiä ja pohjimmiltaan itsekkäitä? Jumalan edessä olemme toivottomassa tilanteessa ilman Kristusta, syntiinlankeemuksen pointtihan on ero Jumalasta?

?simul iustus et peccator - eikö tämä ole määritelmä kastetusta Kristukseen uskovasta, ei ihmiskäsityksestä? Uskonvanhurskaus ei kai ole kaikkia ihmisiä luomisen perusteella koskevaa? Ovatko kaikki Jumalan lapsia ihmisyytensä vuoksi - entä usko ja kaste?

?Jeesuksen rakkauden kohdistuminen syntisiin. -Tarkoitatko, että aito syntisyys 'ansaitsee' rakkauden, teeskentelevä syntisyys ei? No tuskin tarkoitat, mutta melkein noin kirjoitat. Kyllä Jeesus tuomitsi synnin, mutta antoi anteeksi ja kutsui seuraamaan itseään. Jeesus ei ollut yhtään löperö eetikko, vaan päinvastoin veti tiukkaa linjaa fariseusten yrittäessä keksiä helpotuksia ja kiertoteitä lakiin. 'Vuorisaarna' kiristää ruuvin tappiin asti, sillä Jeesus osoittaa Jumalan lain todellakin olevan paljon vaikeampi täyttää kuin haluaisimme uskoa.

Jos uskomme Raamatun kokonaisuuden olevan meille Jumalan sanaa, emme mielestäni voi irrottaa kristillisen julistuksen tai kristillisen ihmiskäsityksen periaatteeksi jotain osaa siitä. Vanha testamentti (laki, lupaus armosta), evankeliumit (Jeesuksen sanat ja teot), apostolien opetukset (uskonvanhurskaus, sovitusoppi) - kaikki ovat yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi Jeesuksen sanoja on mahdotonta ymmärtää oikein tuntematta sekä taustaa (VT) että Kristus-teologiaa (Paavali). Jeesuksen antama esimerkki syntisen kohtaamisesta on tärkeä, mutta emme me ole Jeesuksia (Jumalia).

Rakkauden kaksoiskäsky on lain tiivistys, ei lievennys, joka jättäisi uutta liikkumavaraa. Olen edelleenkin sitä mieltä, että se ei riitä viestiksi kristilliselle julistajalle ja pastorille. Käsky on lähtökohta ja välttämätön. Ratkaisu ei ole sen päälle vedetty armon ja rakkauden kuori. Ratkaisu on mennä pohjaan asti, ihmisen täydellisen epätoivoiseen lähtökohtaan. 'Siinä on rakkaus -- ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.'
------
Pahoittelen pitkää viestiä ja maallikkoteologiaani, niuhottavaa opillisuuttani jne.
Vedän henkeä ja annan jatkossa tilaa enemmän muille kommentoijille. Siunattua päivänjatkoa!

Mielenkiintoista keskustelua tällä areenalla!
Minäkin kerron joitain omia näkemyksiäni.
Jumala loi ihmisen ja tulos oli 'sangen hyvä', kuten Raamattu kertoo. Sitten ihminen lankesi syntiin Edenissä. Sitä ennen Lusifer oli langennut taivaassa halutessaan tulla Jumalan vertaiseksi. Hänet karkotettiin taivaasta. Lusifer, Saatana käärmeen muodossa, houkutteli Eevan ja tämän kautta Adamin syntiin. Tuli ero Jumalasta ja karkotus paratiisista.
Jumala oli jo ennen maailman aikoja tiennyt, että näin tulisi käymään ja oli jo suunitellut siitä pois pääsyn eli pelastuksen syntisille ihmisille, että nämä pääsisivät takaisin Jumalan yhteyteen.
Jeesus syntyi neitseestä ihmiseksi ja ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin ja nousi kolmantena päivänä kuolleista ja nousi taivaaseen.
Ristillä Jeesus otti päälleen meidän kaikkien synnit ja sovitti meidät Jumalan kanssa.
Hän on viaton ja synnitön uhri meidän
puolestamme.
Kun minä otan uskossa vastaan Jeesuksen ja Hänen suorittamansa sovituksen, uudestisynnyn.
Luterilaisen opin mukaan tämä tapahtuu kasteessa ja joidenkin toisten mukaan silloin kun ihminen tietoisesti avaa sydämensä Jeesukselle ja uskoo Häneen.
Raamattu sanoo, että ellen synny uudesti ylhäältä, en voi nähdä Jumalan valtakuntaa.
Silti olen edelleen yhtaikaa syntinen ja vanhurskas niin kauan kuin olen ruumiissani. Mutta Pyhä Henki tekee pyhittävää työtään ja toivottavasti muutos näkyy myös käytännön elämässä. Mutta pyhitys ei ole sama kuin pelastus, sillä pelastun vain uskomalla Jeesuksen ristintyöhön. Jeesus on välimies Jumalan ja minun välillä, vain Hänen kauttaan pääsen iankaikkiseen elämään taivaassa.
Ps. joskus ihmettelen sitä, että jos ihminen uudestisyntyy kasteessa, niin miksi nämä uudestisyntyneet ihmiset elävät kovin kaukana Jumalasta?
Olisiko syynä se, että he eivät ole saaneet opetusta kasteen jälkeen? Jeesus kehotti kastamaan ja opettamaan.

Vastaan Heinolalle:
Ei kärsimyksen läpi kulkevaa kristityn polkua tarvitse ajatella yksitasoisesti Jumalan rakkauden kanssa ristiriidassa olevaksi. Monet kristityt todistavat sen puolesta, että jouduttuaan kulkemaan ns. Kristuksen askelissa eli monen inhimillisen kärsimyksen kautta, Jumalan rakkaus & voima on tullut heille rakkaaksi ja läheiseksi.

Kysymys theodikean ongelmassa on viattomasta kärsimyksestä, jonka läpi eivät kaikki edes voi kulkea, kun eivät ennen esim. väkivaltaista kuolemaansa ehdi. En näe mitään yhteyttä Kaikkivaltiuden ja Rakkauden ja vaikkapa purjautuvan tulivuoren laavaan kuolevan lapsen välillä. Tämän lapsen turhasta kärsimyksestä on kysymys.

CCC, kuva rakkaudesta peittävänä 'kuorena' on hyvin raamatullinen. 1. Pietarin kirjeessä on tällainen jae: - Ennen kaikkea, pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä 'rakkaus peittää paljotkin synnit'(4:8). Tämä on viittaus Sananlaskujen kirjan mietelmään: - Viha ajaa ihmiset toisiaan vastaan, rakkaus peittää paljotkin rikkomukset(10;12). Jaakobin kirja taas loppuu sanoihin: - Veljeni, jos joku teistä eksyy totuudesta ja toinen ohjaa hänet takaisin, niin tietäkää tämä: joka palauttaa syntisen harhateiltä, pelastaa hänet kuolemasta ja peittää paljotkin synnit.

Muutama kommentti vielä:

Nimimerkki CCC:lle:
Älä suotta pyytele anteeksi pohdintojasi. Niiden pituus on perusteltua. Tuollaisia jäsentelyjä on tuskin koskaan liikaa näillä areenoilla. Erityisesti pappien ajatusten heikkoiuksia on ihan oikeutettua paljastaa, sokeripala kaulassa ei edellytä erityisempää kumartelua... Enemmin valtaa, enemmin vastuuta!

Heinola miettii edelleen Jumalan kaikkivaltiuden paradoksia suhteessa pienen ihmisen kärsimykseen. Se teema tuskin ehtyy rationalisoimalla sitä tässä horisontaalisessa perspektiivissä. - Kärsimystä ei yksinkertaisesti voi selittää auki inhimillisen järjen 'mitä hyötyä tästäkin on' -logiikalla. Jumalan rakkaudellinen luonne ja kaikkivaltius ovat ihmisen kärsimyksistä käsin katsottuna toisiinsa nähden jännitteessä. Ihmisen osaksi jää hyväksyä Jumalan rakkaus, kaikkivaltius & tapahtuvien asioiden perimmäinen tarkoituksellisuus, vaikkemme voikaan ymmärtää kaikkea ympärillä tapahtuvaamme.

Meidät on kristittyinä kutsuttu taistelemaan Pyhän Hengen voimassa syntiä, kuolemaa ja Perkelettä vastaan. Meille ei ole kuitenkaan luvattu muuta kuin Jeesuksen elämälle analoginen kärsimystie. Me emme voi ymmärtää miten Jumalan kaikkivaltius lopulta toteutuu.

Jos emme hyväksy Jumalan kaikkivaltiutta + rakkautta, päädymme joko demonisoimaan Jumalan tai muuttamaan hänet paljon pienemmäksi (esim. dualistiseksi vastavoimaksi pahalle). Kolmas vaihtoehto on tietysti ymmärtää Jumala panteistisesti, jolloin meistä tulee ikäänkuin Jumalia. Viimeisessä vaihtoehdossa moraali kuitenkin kadottaa absoluuttisen luonteensa ja lopputulos on kovasti postmodernia pluralismia (anything goes).

'Jos emme hyväksy Jumalan kaikkivaltiutta + rakkautta, päädymme joko demonisoimaan Jumalan tai muuttamaan hänet paljon pienemmäksi (esim. dualistiseksi vastavoimaksi pahalle). Kolmas vaihtoehto on tietysti ymmärtää Jumala panteistisesti, jolloin meistä tulee ikäänkuin Jumalia. Viimeisessä vaihtoehdossa moraali kuitenkin kadottaa absoluuttisen luonteensa ja lopputulos on kovasti postmodernia pluralismia (anything goes).'

Onsinänäs hyvä, että Ryömä näke Teodokian ongelman,joka ei ole ratkaistavissa Dogman määrittelemän jumalakäsityksen puitteissa.
Hän jättää asian auki ja jää ratsastamaan kahdella satulalla yhtäaikaa.
Eikä vedä johtopäätöstä,että sellaista vain rakastavaa Jumalaa kuin kirkko opettaa ei yksinkertaisesti tosiasioitten ja johdonmukaisuuden valossa ole.
Minusta Jumala ei demonisoidu,vaika hänessä olisi molemmat puolet, sekä hyvyys että pahuus, Valitusvirsien laulaja onkin tämän oivaltanut todetessaan: 'Korkeimman eikö suusta muodostu SEKÄ hyvä ETTÄ paha'!
Panteismi ei muuten tee ihmisestä Jumalia sen kummeminkuin esim. Paavali tekee, kun kehottaa ihmistä 'varjeleman jumalaa ruumiissaan,jonka on tuon jumalan'.

Vielä kommentti Pauli Aalto-Setälän blogiin 'Saari yksin on syyllinen'.
Jos ymmärrät, Pauli, ihmismieltä ja sitä, mitä kasvatus ja ympäristö lapselle ja nuorelle tekevät, et voi sanoa, että joku on yksin syyllinen. Kukaan ei ala rikolliseksi ja mitään ei tapahdu sattumalta. Se on monien onnettomien sattumien summa, että joku päätyy rikokseen. Oikeuslaitos tekee sen tehtävän, mikä sille on annettu ja langettaa tuomion. Mutta ihmisinä me emme voi koskaan sanoa, että joku yksin on syyllinen. Me kaikki olemme syyllisiä, jotka emme puolusta kiusattuja, sallimme epäoikeudenmukaisuuden yhteiskunnassamme heikompia kohtaan. Rikoksen tekijä on pitkän ketjun päässä uhrina ja sijaiskärsijänä joutunut sortumaan umpikujassaan hirmutekoon. Luulen, että viime sotien puhumaton viha, raivo ja suru on kostaantunut mallioppimisen kautta kolmanteen ja neljänteen polveen -mitä aikaa nyt elämme. Sotien jälkeen ei puhuttu, kärsittiin, ryypättiin, tehtiin työtä, lyötiin lapsia ja vaimoa ja yritettiin elää. Purkamaton viha siirtyi vääjäämättömästi läheisiin, jotka joutuivat sen kantajiksi - kuin syntipukit ammoisina aikoina!
Nykyaika antaa mm. internetin kautta kädestä pitäen opettaen välineet purkaa vääristynyt ja kohtuuttomaksi paisunut viha. Silloin tapahtuu hirveitä. On äärimmäisen tärkeä kysymys: kuka onkaan pohjimmaltaan syyllinen? Mutta vielä tärkeämpää on etsiä vastausta ihmisyyden pohjalta yrittäen ymmärtää, mitä on tapahtunut nuorelle, joka on täynnä vihaa. Joku on sanonut, että jos näkisit, rakastaisit. Jos näkisit, tai edes yrittäisit nähdä rikoksen tehneen sisimpään, missä pieni lapsi itkee vihaa, raivoa, surua ja pelkää, et voisi tuomita.
Jokaisessa rikollisessakin asuu hyvyys - se on lähtökohtaisesti jokaisessa ihmisessä - mutta se on vain peittynyt vihan ja pelon alle. Vain rakkaus voi kutsua sen esiin - ei tuomitseminen.
Kaikkilla rikoksen tehneilläkin on ihmisen kasvot. Kukaan ei koskaan ole yksin syyllinen - ihmisyyden kannalta.
Tämä ei missään tapauksessa tarkoita sitä, että hyväksyisin rikokset. Mutta yritän ajatella, että heillä kaikilla on äiti, isä tai joku muu, joka rakastaa heitä. He näkevät sen hyvyyden, mikä tuossa onnettomassa on - ja heidän tuskansa on sanoinkuvaamaton. Se on rakkauden hinta. Mutta samalla se voi olla ainoa pelastus tuomitulle -jos hän on elossa- että edes yksi ihminen rakastaa minuakin, vaikka olen tehnyt rikoksen. Se on 'ryövärin armo', jonka Herramme soi ristin rikolliselle. Tähän armoon minä uskon.

Juntumaan kirjoituksessa on jälleen monia elementtejä, joihin voi yhtyä. Sodan jäljet ja sukupolvelta toiselle siirtyvä viha - kuinka totta!
Mutta mikä kumman vimma on nähdä yksityisen ihmisen vastuullisuus ja toisaalta kaikkien rikosten taustalla oleva kehityskulku toisensa poissulkevina vaihtoehtoina?
Aalto-Setälä on oikeassa, vaikka tylysti kirjoittaakin.

Juntumaa on oikeassa siinä, että kurjinkin konna on rakkauden arvoinen. Jos meidän rakkautemme edes hiukan heijastaa Jumalan rakkautta, se kohdistuu niin murhaajaan kuin kehen tahansa. Ei ryövärin armoa kuitenkaan saa kukaan ihmiseltä, ihmisarvon ehkä. Ryövärin armo on Jeesuksen lahjoittama, ja sitä ilman jokainen meistä on kadotettu - vaikka olisi kuinka jalo ja sankarillinen ihmisten mielestä.
On vaarallista ottaa lähtökohdaksi ajattelu, että kukaan ei syvimmiltään vastaisi (eikä vain juridisesti) omista teoistaan, vaan olisi pelkkää onnetonta sattumaa tulla rikolliseksi. Miten tuo täyden vastuun hyväksyminen poistaisi meiltä mahdollisuuden rakastaa syyllistä ja kertoa hänelle evankeliumi Jumalan valmistamasta pelastuksesta?
Paradokseja on elämä täynnä, tämä ei minusta ole ollenkaan vaikeimmin tajuttavia. Vaikeampaa on hyväksyä Jumalan kaikkivaltiaan tahdon tapahtuminen tässäkin tragediassa. Ja kuitenkin - sekin on pakko niellä, ellemme torju koko Jumalaa.

Lainaus Soilen kommentista:
'He näkevät sen hyvyyden, mikä tuossa onnettomassa on - ja heidän tuskansa on sanoinkuvaamaton. Se on rakkauden hinta. Mutta samalla se voi olla ainoa pelastus tuomitulle -jos hän on elossa- että edes yksi ihminen rakastaa minuakin, vaikka olen tehnyt rikoksen. Se on 'ryövärin armo', jonka Herramme soi ristin rikolliselle. Tähän armoon minä uskon.'

Uskoisin, että suurin osa vanhemmista on kokenut tuskaa lastensa huonoista valinnoista ja niiden seurauksista ja silti rakastaneet heitä. Niin minäkin.
Mutta tämä äidin tai isän rakkaus ei mielestäni pelasta lasta 'ryövärin armon tavoin'. Jeesuksen vierellä ristillä roikkunut ryöväri tunnusti tehneensä väärin, myönsi, että hän kärsi tekojensa mukaan ja kääntyi Jeesuksen puoleen pyytäen Jeesusta muistamaan häntä kun Jeesus menee valtakuntaansa. Tätä kutsutaan ryövärin armoksi, minun mielestäni.
Kuka tahansa ihminen voi elämänsä viime sekunneilla kääntyä Jeesuksen puoleen ja huutaa häntä avuksi ja pelastua.
Raamattu lupaa, että 'jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu.' Room.10:13
Ajattelen, ettei ketään ihmistä pelasta jossain hänen sisällään kätkössä oleva hyvyys eikä toisten ihmisten rakkaus vaan Jeesuksen Kristuksen veri, jonka Hän vuodatti ristillä jokaisen syntien sovitukseksi. Siinä on rakkaus.

Myös me olemme syyllisiä.

Olemme luoneet uskomattoman toleranssin ympärillämme vellovaan väkivallan kulttuuriin. Kauhajoen aikaan valittiin maailman parhaita elokuvia - ja top teniin pääsi tosi monta väkivallan kuvausta. Väkivallasta luemme kuulemme ja luemme jatkuvasti uutisista. Emme pysty valvomaan K-18 elokuvissa ja tietokonepeleissä, pikkulapset kerskuvat siitä, miten raakoja pelejä ovat pelänneet.

Ilmeisesti Saari oli elämässään jo kokenut kaiken (pimeän) mitä aikuisen elämään voi kuulua ja kun 'ihminen' ei voinut hänen elämännälkäänsä täyttää kaikki kääntyikin vihaksi...

Se ihminen, josta vastauksen olisi voinut löytää ('ecce homo'), jäikin hänelle vieraaksi. Ihminen ei ole 'saari' - olemme aina yhteydessä johonkin, ja sen hyvän poissaolo olikin jonkun muun läsnäoloa Saaren elämässä...varmasti hän itse teki valintojaan.

Täytyy ihmetellä Kotimaa-yhtiöiden toimitusjohtaja Pauli Aalto-Setälän kannanottoa koulumurhaaja Saaren tapaukseen. 'Saari on yksin syyllinen', julistaa hän etusormi pystyssä.
Vaikuttaisi siltä ettei Aalto-Setälä tosiaankaan tiedä, että kasvualusta ja puu vaikuttavat olennaisesti hedelmän laatuun.

Vain hieman kärjistäen voidaan sanoa, että sillä kasvattajien sukupolvella, jonka tuotosta Saarikin oli, ovat elämän korkeimpina arvoina raha, viihde ja seksi.
Asiantuntijoiden mukaan on maassamme tällähet-
kellä legioona potentiaalisia koulusurmaajia. Olisikohan noilla kotien arvoilla jotain tekemistä asian kanssa?
Herra varjelkoon meitä!

Unto Räsänen

Kyllä minusta Aalto-Setälä on oikeassa. Kyllä viime kädessä jokaisella yksillöllä on vastuunsa tekemisistään.

Olisi julmaa jättää jokainen kantamaan yksin vastuuta omasta elämästään. Kun vaikutamme koko ajan teoillamme toisiimme, olemme myös yhteisesti vastuussa toistemme elämästä.

'Kyllä minusta Aalto-Setälä on oikeassa. Kyllä viime kädessä jokaisella yksillöllä on vastuunsa tekemisistään.'

On osattava erottaa juridinen vastuu ja eettis-moraalinen vastuu. Ne eivät ole sama asia. Mäyröäkoiramarkkinamiesten manipuloimat kaljakännissä törtteivät lapset ,varhaisnuoret ja lapsen tasolle jääneet aikuiset eivät ole moralisesa vastuussa, siitä ovat vastuussa lapset houkutelleet liikemiehet.
On huvitava,että monet moralistit ovat valmiit aina tuomitseman vietellyt mutta viettelijät saavat synninpäästön. Taitaa olla jossain uskonnossa vieläkin niin, että raiskattu tuomitaan, raiskaajaa ei.

Seppo Heinola kirjoitti Kauhajoen tapaukseen liittyen: On osattava erottaa juridinen vastuu ja eettis-moraalinen vastuu. Juuri näin!
Yleistäen voidaan sanoa, että jos lapsi on joutunut kasvamaan eettis-moraalisesa mielessä 'kelvottomassa' ympäristössä, tuon ympäristön syyllisyyden painoarvo on suuri jos jotain sattuu.

Yksittäis tapauksissa ei pitäisi ottaa varmaa kantaa syyllisyyteen nähden muuten, kuin enintään juridiselta kannalta, (joka myös mainittakoon!)ellei todella tunne tarkkaan kaikkia asian haaroja.
Kun nyt kuumeisesti pohditaan miten auttaa pahoinvoivia nuoria tai lapsia, tarjoaisin kaikille vanhemmille ja kasvattajille hyväksi koetun keinon:
Muistakaa Rakkaus, rajat ja ruoka!

Unto Räsänen