Rippikoulussa on kirkollisen viestinnän ydin

Rippikoulu on sangen taitavasti sijoitettu nuorten tytöjen ja poikien heräävän seksualisuuden aikaan.
Yhteisleirit ovat siksi suosittuja. Mieli on herkkä ja altis, mutta mahdollisuus ja kyky markkinoitavien aatteiden ja ismien faktaperusteiseen kritiikkiin vielä lähes olematon

Kävin tiedottajapäivillä - päivä alkoi ja loppui varsin ajatuksia herättävissä, jopa hetkittäin syvällisissä merkeissä, hyvä niin.

Kiitos Pauli lopetuspuheenvuorostasi. Yritysten tiedottajat eivät välttämättä pääse/joudu elämän syvällisyyksien kanssa tekemisiin työnsä puolesta joten hyvä nostaa näitäkin asioita meidän porukassamme esiin. Monelle ihan hyvä asia, ja antoi ajattelemista.

Minulle jäi mieleen, Pauli, kuinka esittelit perheesi - siihen kuuluu sanojesi mukaan kolme lasta joista kaksi murrosikäistä ja yksi normaali lapsi. Minusta tämä oli mainiosti sanottu; asia jäi totisesti mieleen ja olen jo lausettasi ehtinyt käyttääkin. Se kolahti: hyvin sanottu!Itselläni on samanlainen perhe. Tai siis lapset, jotka voin noin määritellä - puolisoa minulla ei ole ja olen luultavasti muutoinkin yhteiskunnallisesti tyystin eri asemassa, sosiaalisesti vammaisena, mutta se on toki toinen juttu eikä tähän kuulu.

Huomasin, että tämä minuun kolahtanut esittelysi ei jäänyt muille mieleen - koska he eivät ole moisessa perhetilanteessa. Mutta niinhän se viestinnän kanssa tuppaa olemaan: se joka tulee itseä lähelle, koskettaa. Jättä jäljen. Muuta viestiä ei huomata, vaikka kuinka asiaa paukuttaisi. Se, joka koskettaa jotain sisältämme, jää elämään.

Minun teinini kävivät rippikoulun viime- ja toissakesinä. Se ei heihin kolahtanut, ainakaan niin, että minä äitinä sen huomaisin. Mutta sen olen toki huomannut, että äitinä en ole enää mitenkää teinilasteni elämän keskiössä kuten aikaisemmin joten voi olla, että jokin jälki riparista silti jäi. Toivottavasti. Itselleni jäi, aikoinaan. Vieläkin niitä fiiliksiä mielessäni aika ajoin lämmitän - ja kaipaan.

Aika jossa elämme nyt, moralismin hehkutuksessa ja julkisuuden ihmisten ja tosi-telkun julkkikseksi haluavien jatkuvalla mollaamisella ja moralioinnilla ja pilkkaa ja kiusantekoa lähentevällä ajojahdilla, on masentava. Jos olet outsider, et ole siihen keskiverto-ryhmään kuuluva etkä menestyvä, olet näkymätön ja hajuton - et kiinnostava millään tavalla.

Kun elämä on yksinäistä, kylmää ja läheiset ihmissuhteetkin katkeavat eikä millään ole enää kellekään paljoakaan väliä, paitsi materialla, tulee kirkon sanoma helposti lähelle. Itsellenikin näin on käynyt. Mutta ei välttämättä papin suusta tai kirkon ihmisen silmälapuilla ja moralismilla vaan syvemmällä ajattelulla, itse tuskien ja kirousten läpi kulkien -jonkinlaiseen elämän rankkuuden hyväksymisen lähteille. Yksin, niin valtavan yksin. Ihmiselle tulee aika, kun haluaisi lähteä pois, katsomaan onko siellä toisella puolella mitään. Ja tietoisena siitä, että saattaa olla, että siellä ei yhtään mitään olekaan mutta silti olo on niin väsynyt, että haluaa lähteä. Pois, pois. Toivoen kuitenkin, että jossain olisi jotakin - koska yksin ei millään meinaa jaksaa - edes aina noita lapsia hoitaa ja kannustaa. Yrittää uskoa, että siellä on jeesus tai joku muu joka välittää kun kukaan muu ei sitä tee.

Kuoleman vääjämättömyys on fakta. Kun elämä on niin rankkaa, että kuolema tuntuu houkutukselta, jota pitää vastustaa koska elämän velvollisuudet on pakko hoitaa, ei tiedä miten silloin oikein pitäisi ajatella.

Tänään näin nuorimman lapseni kanssa kuinka edessä ajanut auto, punainen VW-farmari, ajoi oravan päälle. Se satutti meitä molempia pahasti. Autoilija, paskiainen, jätti eläimen kitumaan tielle. Ihminen ei ole hyvä, ei. Ei edes perheauton kuski. 'Se oli varmasti mies. Miehet ei välitä yleensä oikein mistään' oli lapsen tuomio. Rankka - mutta omien kokemustemme muokkaama.