Kirous ja rukous

Surun keskellä kiroamme niitä merkkejä, joita emme ajoissa nähneet. Tästä päivästä lähtien etsimme kauhua netistä.

Se on vaikeaa, sillä virtuaalimaailma on ääretön, eikä siellä ole yhteistä moraalia, koska minkään ei tarvitse olla totta ja pyhää.

Oikean ja väärän suhde syntyy minun toimistani muihin nähden. Jos ei ole minua eikä muita, onko vääryyttä? Verkkoyhteisön moraali on moderaattorien ulottumattomissa, koska mielikuvitushahmon ei tarvitse noudattaa luojansa arvoja. Siksi uhoa tai roolia ei oteta vakavasti. Sen annetaan olla.

Sosiaalisen median valvonta jää käyttäjiensä käsiin. Mikään virtuaaliagentti tai valvoja ei löydä murhaajaa, pedofiilia tai pommin rakentajaa, jos eivät muut käyttäjät sitä kavalla. Ja juuri niin meidän täytyy nyt tehdä. Kavaltaa rikosta suunnittelevat ja kaataa häiriintyneet sivustot.

Sananvapauden miekka ei kuulu rikolliselle. Ei lapsiemme tappajille eikä tappajia ihaileville.

Surun keskellä on helpompi kirota kuin rukoilla

Kolme vuotta sitten seisoin yhtä ahdistuneena tsunamin hukuttaman lapsen ruumiin luona Sri Lankan rannikolla. Löysimme ruumiin viidakosta kulkemalla kohti koirien ärinää.

Pieni ja alaston, ihmisen lapsi. Hautasimme aaltojen tuoman lapsen yöksi, koska kulkukoirat palaisivat, emmekä voineet ottaa ruumista mukaan. Laskiessamme hennon lapsen kuoppaan ajattelin, että jonkun tulee sentään sanoa jotain. Ei tämän lapsen elämä näin voi päättyä.

Pappia ei ollut, enkä Jumalankaan läsnäolosta ollut varma. Siunasin ruumiin niillä sanoilla kuin osasin.

Kaikki kirkot olivat tänään auki. Kiipesin Helsingin Tuomiokirkon jyrkkiä portaita kuulemaan piispa Mikko Heikan lohduttavia sanoja. Heikka pyysi meitä varaamaan aikaa toimiaksemme lähimmäisinä. "Jumalan olkapäinä ja korvina."

Juuri se meidän täytyy jaksaa tehdä.